Elämää saaressa

Tämä on kertomus siitä, kuinka päädyin kolmisen vuotta sitten asumaan Leppävirralle saareen - en suinkaan aivan tiettömän tien taakse, mutta pääkaupungin sykkeestä syrjäseudulle maalle kuitenkin. 

Talo, jossa ennen asuin oli talo samanlaisten talojen rivissä. Parkkipaikalle ajaessa laskin kadunvarren talot, jotta osasin kääntyä oikeaan pihaan. Kaikki toistui säntillisen samannäköisenä. Talot loputtomissa suorissa riveissä. Betoniin ympärillä tuuli pöllyytti niiden ainoiden kahden pihapuun lehtiä. Ja pölyä. Sitä riitti - riitti keväällä ja riitti syksyllä. Vastapäisen talon ikkunasta mies katsoo takasin. Huokaisemme molemmat ja suljemme kaihtimet.

Auton ikkunasta katson kun tummat kuusikot seisovat rivissä maantien varrella. Talousmetsiksi järjestäytyneet, paikkansa ottaneet. Kilometrit toisensa perään, aamun usvaa hengittävät pellot ja pientareet. Siellä täällä talo peltojen ja metsien välissä kuin aikaa uhmaten. Nurkista notkollaan ja katot kallellaan. Kaikkialle ihminen on kotinsa rakentanutkin. Leipänsä maasta etsinyt, etsinyt olemisen paikan. Maa täynnä hiljaisuutta. Päivästä toiseen puurtamista.

Ajaessa ylitän jonkin näkymättömän. Tiessä ei ole merkintää eikä kukaan varoita vaarasta. Tunnen sen olemuksessani pihatielle kääntyessäni. Vaarana juurtuminen, paikalleen asettuminen, perille pääseminen. Rannassa suuret männyt kaartuen veden ylle. Latvukset rivissä ilmasiltoina oravanpojille. Päät kallellaan puista katsovat. Sinäkö tulet tänne seuraavaksi? Taloksi asetut? 

Nämä hongat ovat humisseet tässä jo yli ihmisiän. Sukupolvia seuranneet. Oravien ja ihmisten tulemista ja menemistä. Kuuliaisina katsoneet, uskollisina paikoillaan pysyneet. Nyt minä tulin. Annan näiden ikihonkien jäädä. Kilpikaarnansa suojiin. Sydänpuoli säätä vasten. Mahdumme tänne rantaan kyllä kaikki.